Tarinoita - Aussipentu Paavon (synt. 30.08.2008) seikkailut

Täällä sitä tömistellään etiäpäin:)
 
Paavo oli mukana osaston minipikkujouluissa ja pyöri siellä akkalauman keskellä.
Jotta Paavo olisi saanut varsin täydellisen annostuksen meikäläisen työtouhuista, niin olin menossa vielä yhdeksi yöksi yökköilemään sairaalaan. Työpaikkakamppeet mukana olin töpselihännän kanssa lähdössä ulos. Ampaisimme rappukäytävään ja samalla hetkellä kun ovi naksahti kiinni, välähti kuin salama kirkkaalta taivaalta tieto siitä, että koti- ja autonavaimet ovat sisäpuolella. Vain sairaalan avaimet olivat mukana. Ja pieni töpselihäntä.

Alkuperäisenä ideana itselläni oli mennä töihin autolla. Lähdin kipittämään kohti sairaalaa töpselihännän kanssa samalla miettien, minne saisin koirulin laitettua. Ensimmäinen soitto äitelle ja pyyntö, että lähdetkö hakemaan koiraa + että toisit vara-avaimet. Seuraava soitto töihin, että takuuvarma myöhästyminen koittaisi (osastolla on onneksi joustavaa ja ihan terveellä maalaisjärjellä varustettua henkilökuntaa).

Samalla kun kipittelin kohti työpaikkaa, mietin, että olisiko lähitienoilla ketään, jolle voisin koirulin hetkeksi saada. Eipä siinä hetkessä sitten tuo pääkoppa aivan täysillä suhahdellut, sillä ainostaan mieleen tuli juuri poismuuttanut kaveripari sekä työkaveri, jonka tiesin olevan sinä iltana teatterissa. Sairaalalle päästyä laitoin koirulin kiinni lipputankoon ja kipitin osastolle (kaksi ensimmäistä yötä olivat olleet rauhallisia, mutta tokihan juuri tuon kolmannen yön alkaessa oli touhua). Vaikka sairaalan piha on hiljainen siihen aikaan illasta, oli ensimmäisenä mielessä, että millaisenkohan ekoluontoaktivistin oikein saan niskaani, kun jätin töpselihännän odottelemaan. Siinä vaiheessa, kun jätin Paavon odottelemaan, olin kyllä soitellut useamman kerran äiteltä tuloaikoja ja laskiskelin, että noin rapiat vartin verran koiruli joutuisi odottelemaan. Äite karautti paikalle ja nappasi pienen orpokarvaturrin matkaansa. Paavo olisi kuulemma ollut kuvattavan näköinen odotellessaan (äiti harmitteli, ettei ollut kameraa sillä hetkellä mukana).

Seuraavana aamuna kertoilin avaintouhuiluistani ja koirulin lipputanko-odotteluista, niin kolme ihmistä ilmoitti, että olisit soittanut, niin kyllä he olisivat karvaturrin ottaneet huostaan. Siinä vaiheessa eivät nuo harmaat aivosolut toimineet täydellä teholla, mutta seuraavalla kerralla kylläkin (toivottavasti ei ihan heti satu uudelleen) =)

Itsenäisyyspäivänä kipitimme töpselihännän kanssa metsään, mutta tällä kertaa hieman eri paikkaan kuin aiemmin. Seuraavana päivänä suuntasimme takaisin samoja kanervikkoja ja varvukkoja tomuttamaan. Ennen metsään kipittämistä nökötimme tien kulmassa sihtaamassa hevosta. Töpselihännällä ensireaktio hevoseen oli hieman toisen lainen kuin olin alunperin luullut; sehän rupesikin haukkumaan ratsukkoa. Pollepa ei pienistä sivupenkkaäänistä välittänyt, vaan jatkoi matkaansa. Sen sijaan pieni töpselihäntä kuvitteli varmaankin itsensä olevan samaa kokoluokkaa kuin pollekin. Voipi olla, että mielikuva omasta koosta olisi voinut hieman kutistua, mikäli heppa olisi tullut tekemään lähempää tuttavuutta. Tällä kertaa välimatkaa oli sentään muutama metri.

Metsässä sitten kirmattiin sydämen kyllyydestä. Tiedä sitten, mutta jostain syystä töpselihännän kirmaamista on vain hienoa katsella. Koiruli koittaa kipittää niin kovaa kuin pienillä koivillaan vain pääsee. Välillä pyllähdetään tai otetaan muuten vain lähikontaktia maahan, mutta se ei menoa haittaa. Minä köpöttelen omia reittejä ja sivusilmällä seurailen pikkukaverin reittejä. Mikäli töpselihäntää ei näy, niin vaihdan suuntaa tai tupsahdan minäkin ensimmäisen puun taakse piiloon ja koska en todellaan ole mikään heinänkorsi, ovat "piilopuutkin" hieman paksumpia;) Siellä sitten nötköttelen odottelemassa karvaista noutajaa.

Sunnuntaina kromppasin polun vieressä olevalle puun takana olevalle mättäälle odottelemaan töpselihäntää. Paavo näkyi kirmaavan omia touhujaan, kunnes hoksasi tömistelevän yksikseen. Pikkukaveri suuntasi polulle, jota pitkin olimme hetki sitten "oikaisseet" ja minä nökötin mättäällä odottelemassa. Siinä sitten odottelin aikani, mutta koska pikkukaveri taisi todellakin lähteä kulkemaan uudelleen tuota "oikopolkua", niin pari kertaa hihkaisin Paavon nimeä ja jäin odottelemaan. Eipä mennyt kauaa, kun kanervikot jo alkoivat pitää jyristävää ääntä töpselihännän painellessa etiäpäin. Moottori kuumana Paavo kaasutti polulla meikäläisen ohitse parin metrin päähän, pysähtyi, pyöritti pari kertaa päätään, istui ja seuraavaksi alkoi ulisemaan. Teatterinäytöksen siinä vaiheessa yksipäisen yleisön pokka petti ja aivan näkösällä ollut piilo paljastui. Ilo ylimmillään ja pieni töpseli vinkuen porskutti Paavo paikalle:)

Metsässä kipittelemme aina kun se vain on mahdollista. Tähän vuoden aikaan toisinaan tuo valoisuus tekee oman osuutensa. Meikäläisen suunnistustaidot ovat aikas olemattomat, joten totaalisen pimeällä on metsäilyt jääneet (tulin tuohon johtopäätökseen kerran, kun seisoskelin keskellä metsää ilman minkään valtakunnan havaintoa siitä, missä tie sijaitsee eikä töpselihännästä näkynyt pienintäkään vilausta, jaloissa vain tuntui jokin pieni karvainen möykky pyörivän). Onneksi on jotain hyötyä tästä kolmivuorotyöskentelystä, joten niitä valoisiakin hetkiä kyllä riittää.

Paavo on luultavasti joko päättänyt opetella kävelemään kahdella jalalla tukia vasten tai sitten tuo töpselihäntä koittaa laajentaa ruokavaliotaan (itse veikkaan kyllä tuota jälkimmäistä vaihtoehtoa).  Koiruli on selvästikin huomannut kasvaneensa ja ylettävänsä jo luvattoman korkealle. Mikäpä siinä pöydän ääressä itse istuessa, kun pöydän toiselta puolelta nousee takuuvarmasti pienen karvaturrin pää katselemaan pöydän antimia. Samalla, kun pieni pää nousee pöydän tasolle, tapahtuu korvakäytävissä varmaankin jotain ihmeellistä, sillä tuon koiran kuulo heikkenee huomattavasti siinä vaiheessa.

Tällä viikolla ovat kotikoulutukset jääneet vähemmälle, mutta loppuviikkoa kohti on hyvä parantaa tahtia. Tänään tömistellään koulutuskentälle, mutta ensin marssitaan metsään kanervikkoja haistelemaan=)

Maria + Paavo